Arkiruokailun häpeä
Mä oon hävennyt itseäni niin paljon meidän arkiruokailussa. Kuinka huono mä oon kokkaamaan, kun mun valmistamat ruoat ei kelpaa mun lapsille. Kuinka mä välillä syötän monta päivää peräkkäin ranskiksia ja kananugetteja, kun ne tuntuu välillä olevan ainoat maistuvat ruoat. Tai kuinka mä häpeän sitä, että mun täytyy laittaa lasten kaurapuuroon Biscoff-tahnaa tai Nutellaa nökäre, jotta se menisi alas ilman taistelua.
Tai kuinka meidän ruokapöydässä video on aina ensimmäisenä ruokapöydässä valmiina. Enkö mä tiedä, mitä haittavaikutuksia sillä on? EI ole mikään pikkujuttu ruokakasvatuksessa ja varsinkaan, kun pienille lapsille annan. Onko tää mun laiskuutta? Että mä sen avulla saan lapset toisinaan ruokailemaan..
Kun ollaan kylässä tai julkisilla paikoilla pidemmän aikaa, Valion vauvoille suunnattu Onnipuuro kulkee turvaruokana mukana. Itse asiassa se on aika arkipäiväinen ruokavaihtoehto, sillä usein päivän ruoka ei maistu lapselle.
Ja tässä kohtaa kun sä luet tätä, sun tekis ehkä mieli tulla neuvomaan mua.
"Kyllä se lapsi syö sitten, kun on tarpeeksi nälkäinen. "
"Turhaa sä sille annat muita vaihtoehtoja, oppii pian siihen, ettei tarvi syödä oikeaa ruokaa"
"Jos ei syö, niin olkoon syömättä. Ei meillä ainakaan aleta muita vaihtoehtoja antamaan"
ja paljon kaikkea muuta.
Mä oon kokeillut lähes kaikkea. Tarrapalkintoja, kiristämistä, jälkkärillä lahjontaa, välinpitämöttymyyttä siitä syökö vai ei, kokeillut tylsää ruokaa, maukasta ruokaa, erotellut raaka-aineet toisistaan lautaselle, lapsen kanssa yhdessä kokkailua, kannustanut, syöttänyt, rohkaissut, lukenut kirjaa samalla, kun syötän lasta.. Mutta mikään ei oikein tuottanut toivottua tulosta.
Vasta, kun mä aloin perehtyä aistiyliherkkyyteen sekä lasten valikoivaan syömiseen ja ARFID-aiheeseen, mä aloin saada meidän pöytään häpeän sijasta ruokarauhaa. Se ei ole edelleenkään helppoa, mutta ajottain saamme huikeita onnistumisia maistamisen ja syömisen suhteen. Tärkeimpänä tavoitteena on tietenkin ollut luoda turvallinen ja kannustava ilmapiiri ruokailuun, mutta myös saada hiljalleen "maistelupankkiin" lisää ruokia.
Enää mä en koe häpeää, mutta sen mä tiedän, ettei monikaan kykene ymmärtämään meidän tapaa ruokailla. Mä voisin olla siinä "normaalissa" ruokailutyylissä, vaatia lastani syömään niin kuin muutkin, mutta sitä mä en halua. Mä haluan ottaa lapseni haasteet huomioon ja olla se kannustava ja turvallinen vanhempi, joka auttaa ja tekee kaikkensa, että me yhdessä löydetään ne ruoat, joita pystyy syömään ilman voimakasta inhoa.